Kohtaaminen pelon kanssa

Puhun usein siitä, miten pelko on osa unemien toteuttamista.

Pelkoa pidetään huonona ja negatiivisena asiana, mutta ei se välttämättä ole.

Kaikki riippuuu siitä, miten suhtautuu omaan pelkoonsa.

Jos suhtaudut pelkoon esteenä, negatiivisena ja ikävänä asiana, silloin se on sellainen.

Jos ajattelet, että sinun ei pitäisi tuntea pelkoa, silloin kärsit pelon takia.

Minäkin suhtaudun pelkoon usein negatiivisesti.

En haluaisi tuntea pelkoa. Yritän päästä pelosta eroon.

Mutta.

Pelon kohtaamisessa on aina voimaa.

Kun kohtaat pelkosi toteuttaessasi unelmaasi, kasvat suuremmaksi kuin ennen.

Saat kokea itsesi suurempana ja voimakkaampana kuin koskaan aikaisemmin.

Minulle se on ihmeellinen ja tavoittelemisen arvoinen asia, jonka saan muistaa ainaa uudelleen ja uudelleen.

Tänään sain kohdata yhden aika ison pelon.

Tämä pelko on monilla aikuisratsastajilla, jotka ovat aloittaneet ratsastuksen uudelleen pitkän tauon jälkeen.

Hyppäämisen pelko.

Ei se aina ole suoranaista pelkoa.

Se voi olla myös jännitystä tai stressitason kohoamista.

Minulla se ilmenee niin, että alan pidättää hengitystä, enkä pysty ajattelemaan.

Esteillä kumpikaan näistä ei ole kovin hyvä asia.

Lapsena osasin hypätä loistavasti. En hypännyt korkeita, harvoin yli 70-senttisiä, mutta olin varma ja taitava, ja rakastin hyppäämistä.

Nyt muutaman viime vuoden aikana, jolloin olen päässyt taas hyppäämään, olen pyrkinyt saavuttamaan jälleen hyppäämisen ilon.

Hetkittäin se on onnistunut.

Monta kertaa estetunnilla on käynyt myös niin, että jännitys ja stressi eivät ole hellittäneet, vaan seuraavalla kerralla hyppääminen on vähintään yhtä jännittävää.

Minulle onkin tullut eräänlainen viha-rakkaussuhde hyppäämiseen. Toisaalta nautin siitä, toisaalta haluaisin jättää kaikki estetunnit väliin.

Hyppäämisen ilo on kuitenkin ollut minulle niin suuri, että olen hakeutunut estepainotteiselle tunnille, jolla hypätään usein.

Kuvittelin, että usein hyppääminen riittäisi vapauttamaan minut esteiden aiheuttamasta stressistä ja jännityksestä. Jossain määrin näin on käynytkin, mutta ei se ole kuitenkaan ollut ihan niin suoraviivaista.

Tallilla jossa käyn, opettajat ovat päteviä, ja he haluavat haastaa ratsastajia.

Sen vuoksi en ole ratsastuksen uudelleen aloittamisen jälkeen koskaan päässyt sellaiseen pisteeseen, jossa hyppääminen tuntuisi helpolta ja mukavalta niin kuin lapsena. Jokaisella tunnilla on jotain, joka haastaa uudella tavalla. Hyppäämisestä ei ole vielä tullut mukavuusaluetta.

Okserissa hevonen hyppää kaksi estettä samalla hypyllä.

Eri opettajilla on myös omat vahvuutensa. Viime vuoden alkusyksyllä meillä oli sijaisena opettaja, joka sai minut hyppäämään vieraammalla hevosella 80-senttisen okserin.

Se oli minulle silloin saavutus, ja se tuntui mahtavalta.

Ei se silti estejännitystäni poistanut.

Tänään meillä oli sama sijainen, ja tunsin heti alussa, miten stressitasoni alkoi nousta. Tiesin, että opettaja tulee haastamaan minua.

Päätin kuitenkin tietoisesti vapauttaa itseni stressistä. Hengittelin syvään ja keskityin lämmittelemään ratsua hyvin.

Se olikin mukavaa, koska menin lempiponillani Fellalla. Fella on pieni mutta rakastaa hyppäämistä, ja se on ainoa hevonen, johon luotan täysin esteillä.

Pakkanen sai Fellan vähän säpsähtelemään ja kuumenemaan, mutta alkutunti meni silti hyvin.

Hyppäsimme tyypillistä tehtävää, jossa oli viisi estettä.

Tähän asti kaikki oli hyvin.

Olimme vieläpä aloittaneet 30-senttisistä verryttelyhypyistä. Ei mitään ongelmaa.

Olimme menneet radan läpi kaksi kertaa, kun opettaja alkoi nostaa esteitä.

En kiinnittänyt siihen hirveästi huomiota. Niin he tekevät aina. Seuraava kierros meni ihan hyvin, vaikka Fella kävi vähän kuumana. Se kuitenkin hyppää aina varmasti, joten ei tarvitse huolehtia juuri muusta kuin että ohjaa sen esteelle ja antaa riittävästi ohjia hyppyyn.

Kun kaikki olivat menneet radan läpi, opettaja nosti taas esteitä.

Tässä vaiheessa minuun iski väistämätön pelko, joka iskee jokaisella estetunnilla.

En tiennyt, miten korkeita esteet olivat, mutta osa niistä näytti todella korkeilta.

Sanoin opettajalle, että minua alkaa hirvittää esteiden korkeus.

Opettaja ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa. Siitä vain tulet, hän sanoi.

Jonkun toisen opettajan tunnilla tästä olisi voinut seurata jotain aivan kamalaa, jonka seurauksena estejännitykseni olisi ollut taas asteen verran suurempaa.

Mutta tämä opettaja on estevalmentaja. Hän tiesi mitä teki, ja osasi ohjata minut oikealla tavalla esteiden yli.

Hänellä oli riittävästi psykologista osaamista toimia ratsastuksellisen valmennuksen lisäksi henkisenä valmentajana.

Suurin este sai minut ajattelemaan, että en pysty siihen.

Opettaja jotenkin ymmärsi tämän, vaikka en sanonut sitä ääneen.

Hän sanoi, että pystyn.

Hän käski minua sanomaan itselleni, että pystyn siihen.

Tämä oli ehkä se ratkaiseva juttu.

Koska yleensä aina jännittävässä kohtaa alan sanoa itselleni, että en pysty.

Alan nähdä mielikuvia siitä miten tipun.

Tällä kertaa pystyin opettajan ohjauksella muuttamaan sisäisen puheeni.

Sanoin itselleni ennen suurinta estettä, että minä pystyn siihen.

Sanoin sen itselleni muutaman kerran.

Kyllä minua silti pelotti.

En osannut tehdä muuta kuin ohjata Fellan esteelle ja odottaa hyppyä.

Mutta ei siihen muuta tarvittukaan!

Fella hyppäsi hienosti.

Ja minä pysyin mukana.

Eikä se ollut edes sen kummempaa.

Kun muut olivat menneet, hyppäsin korkean radan vielä uudestaan ja sain nähdä, että todellakin pystyn siihen.

Vasta sen jälkeen kävin kurkkaamassa minkä korkuisia esteet olivat.

Korkein, joka myös oli okseri, oli 95 cm.

En ole koskaan aikaisemmin hypännyt niin korkeaa estettä.

Jos minulle olisi tunnin alussa sanottu, että hyppäämme 95-senttisiä, en olisi uskonut pystyväni siihen.

Minua pelotti lähestyessäni estettä.

Mutta ihme kyllä se oli hyvää pelkoa.

Uskon, että pelon kohtaamisesta tuli positiivinen kokemus sen ansiosta, että pystyin muuttamaan ratkaisevalla hetkellä sisäisen puheeni ja sanomaan itselleni, että pystyn siihen.

Pelko ei hävinnyt, mutta ohjasin siitä huolimatta ponin kohti estettä.

Ja niin siinä kävi, että minä pystyin.

Tämän jälkeen 70-senttiset, joita tavallisesti hyppäämme, tuntuvat varmasti paljon helpommilta ja vähemmän jännittäviltä.

Tämän jälkeen en voi enää väittää itsellen, että en pysty hyppäämään 95-senttisiä.

Tämän kokemuksen myötä olen kasvanut. Olen ylittänyt itseni.

Ja niin kuin varmasti arvaat, se tuntuu todella hyvältä.

Fella on auttanut minua aikaisemminkin kohtaamaan pelkoani. Tästä tunnista jäi kiitollisuus ja lämpö luottoratsua kohtaan.

Olisi ihan huippua, jos sinäkin loisit itsellesi vastaavan kokemuksen lähiaikoina.

Minkä asian tekeminen jännittää, stressaa tai pelottaa sinua, vaikka haluaisit kovasti tehdä sen?

Millaista olisi, jos tuntisit sen suhteen samaa itsensä ylittämisen iloa kuin minä nyt hypättyäni 95-senttisen okserin?

Olisiko ihana itsensä ylittämisen tunne asia, jonka haluat antaa itsellesi lahjaksi lähiaikoina?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *